Luin likipitäen järkytyksellä tämän päivän Hesarissa olleen uutisen siitä, että sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutettu Osku Pajamäki vaatii Helsingin kaupunginvaltuustossa koulujen pituusjärjestyksen kieltämistä. Pajamäen syy kieltämiselle oli se, että hän (178 cm) katsoo tämän sortavan lyhyitä oppilaita.

Olen itse noin 150 cm pitkä ja toivoisin, että valtuutettu Pajamäen tapaiset besserwisserit pitäisivät suunsa kiinni asioista, joista eivät ihan oikeasti ymmärrä yhtään mitään. Helsingin kouluissa on kuitenkin ihan oikeitakin ongelmia, joten luulisin valtuutetuilla olevan tähdellisempääkin tekemistä kuin kirjoittaa määräyksiä siitä, miten oppilaat tulee järjestää koulussa.

Pajamäki perusteli asiaansa sillä, että hän edelleen muistaa itseään lyhemmät oppilaat koulussa. Rehellisesti sanoen tämä taitaa kertoa enemmän valtuutettu Pajamäestä kuin näistä häntä lyhyemmistä oppilaista, mikäli hän edelleen kokee, että nämä lyhemmät oppilaat ovat olleet jotenkin häntä huonompia.

On tietenkin aivan totta, että lyhyitä sorsitaan tietoisesti ja varsinkin tiedostamatta sekä työelämässä että elämässä muutenkin, mutta ratkaisu ei voi olla se, että kaikesta erilaisuudesta vaietaan ja ongelmat ns. työnnetään maton alle; ikään kuin nuoria pidettäisiin niin tyhminä, etteivät he pysty itse päättelemään, kuka on lyhempi kuin joku toinen. Mikäli näistä asioista ei voi avoimesti puhua edes koulussa, niin se jos mikä lisää kiusaamista ja ihmisten eriarvoisuutta.

Eli mikäli Osku Pajamäki ihan oikeasti haluaa ajaa lyhyiden ihmisten oikeuksia, niin paljon parempaa hän voisi saada aikaan pitämällä suunsa kiinni.

Viime aikoina on kovasti keskusteltu kunnallisvaalien ikärajan alentamista 16-vuoteen: Ajatushan on todella kaunis eli lisätä nuorten kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita, vaikuttamista ja yleensäkin politiikkaa kohtaan. Valitettavasti asia ei ole ihan näin yksinkertainen, vaan asiaan liittyy myös monia pulmia.

Yksi asia on se, että 18-vuotias on lain mukaan vielä alaikäinen ja vanhemmat ovat heidän holhoojiaan: Olisiko vanhemmilla siis myös oikeus päättää, miten nuorten tulee äänestää, kun he kerran asuvat heidän kotonaan? Vai onko nuori täysi-ikäinen vain äänestysasiassa, vaikkei saakaan esim. päättää mihin aikaan tulee perjantai-iltana kotiin?

Mitenkäs sitten vaalioikeus, joka on aivan yhtä tärkeä asia kuin äänioikeus: Pitäisikö nuorilla olla oikeus asettua myös ehdolle? Edelliseen liittyen mikäli nuori valitaan valtuustoon, onko hänellä käytännössä oikeutta toimia vanhempien tahdon vastaisesti vai saako nuori esim. arestia mikäli äänestää valtuustossa eri lailla kuin isäpappa toivoi?

Ja jos nuoret eivät saa asettua ehdolle, niin eikö sekin ole väärin? Yleensä ihmiset mieluusti äänestävät sellaisia ihmisiä kuin he itsekin ovat, mutta mikäli alle 18-vuotiaat eivät saa asettua ehdolle, niin nuorille tämä ei ole mahdollista. Voisiko käydä niin, että se vain passivoisi nuoria?

Erityisesti minua askarruttaa se, että juuri kunnallisvaalien ikärajaa halutaan alentaa: Vuosia yhteiskuntaoppia sekä peruskoulussa että lukiossa opettaneena voin kyllä sanoa, että kunta-asiat ovat juuri niitä asioita, mitkä nykynuoria politiikassa kiinnostaa kaikkein vähiten. Kunta-asiat mielletään helposti tylsäksi, koska siellä käsitellään ns. pieniä, paikallisia asioita. Ja kuntapolitiikka on usein enemmän keskustelua ja kompromissien tekemistä eli todellisia jännitteitä ja vastakkainasettelua ei helposti synny. Lisäksi vaaleissa ehdokkaitakin on niin paljon, ettei oikein tiedä ketä äänestää.

Valtakunnan tason asiat kiinnostavat jo enemmän ja mikäli ihan oikeasti haluttaisiin saada nuoria aktivoitua, niin äänioikeusikärajan alennusta pitäisi kokeilla presidentinvaaleissa: Siinä on vähän ehdokkaita, jotka ovat lisäksi vielä kaikkien tuntemia. Presidentinvaaleihin saa myös eri lailla jännitystä ja vastakkainasettelua, kun toisella kierroksella vaihtoehtoja on vain kaksi.

Oma juttunsa on myös se, että nykyään halutaan nuorista tehdä aivan liian nopeasti aikuisia: kun koulusta päästään, niin pitäisi jatko-opinnotkin suorittaa äärimmäisen nopeasti, jotta päästään pian työelämään hyödyttämään yhteiskuntaa. Eikö kannattaisi antaa nuorten olla nuoria?

Vaikken sinänsä äänioikeusikärajan alentamista aivan absoluuttisesti vastustakaan, niin mielestäni tätä asiaa pitää vielä vähintäänkin pohtia useilta eri kanteilta. Enkä mitenkään jaksa uskoa, että nuorten yhtieskunnallisessa aktivoimisessa paras keino on juuri kunnallisvaalien äänioikeusikärajan alentaminen.

Tänään se ajatus kävi aika lähellä, kun tasavallan presidentti valitsi oman puoluesisarensa sisäministeriön kansliapäälliköksi vastoin hallituksen ja esittelevän ministerin kantaa.

Hallitus ja työministeri ovat kuitenkin ne, jotka joutuvat sisäministeriön kansliapäällikön lähimmäksi työtoveriksi, joten olisi ollut vähintään luonnollista ja parlamentarismin mukaista noudattaa tässäkin asiassa hallituksen kantaa.

Sisäministeriö vastaa kuitenkin mm. poliisista ja rajavartiolaitoksesta ja viime päivien tapahtumat ovat muutenkin todistaneet, ettei sisäministeriön kansliapäällikkö ole mikään Muumilaakson seremoniamestari, vaan sillekin paikalle olisi pitänyt valita selkeästi pätevin ehdokas.

Presidentin päätösten kohdalla ongelma on, ettei hän ole vastuussa kenellekään. Mikäli hallitus tai ministerit tekevät huonoja tai suorastaan vääriä päätöksiä, heidät voidaan erottaa joko eduskunnan tai oman puolueen toimesta. Presidentin kohdalla tällaista vastuuta ei ole.

Tämän vuoksi presidentin tuleekin käyttää valtaoikeuksiaan säästellen. On aika eriskummallista, että tämä asia oli presidentille niin tärkeä, että hän halusi kävellä niin esittelevän sisäministerin kuin koko hallituksenkin yli. Olisikin mielenkiintoista tietää, liittyykö tähän asiaan muitakin sidoksia kuin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenkirja?

Aiemmin olen kannattanut presidentin viran säilyttämistä jo ihan perinteen ja historian vuoksi. Nyt olen ensimmäistä kertaa ruvennut pohtimaan, miten presidentin valtaoikeudet sopivat nykyaikaiseen demokraattiseen yhteiskuntaan. Presidentti valitaan kuitenkin kuudeksi vuodeksi kerrallaan, eikä häntä käytännössä voida erottaa. Ja hänen päätöksistään kun ei voi valittaa mihinkään...

Olen viime aikoina liikkunut niin erilaisissa porukoissa, että se on väkisinkin pistänyt minut pohtimaan  paitsi mistä missäkin ryhmässä saa puhua niin myös sitä kuka saa puhua.

Asia tuli minulle oikeastaan ensimmäistä kertaa mieleen, kun pohdin, miten afroamerikkalaiset kutsuvat toisiaan välillä hyvinkin rasistiseksi tyyliin "you fuckin' nigger!" Tämä on sosiaalisesti aivan OK ja hyväksyttävää, mutta mikäli joku valkoinen tulee heittämään vastaavaa, niin auta armias.

Itse olen lyhyt ja saatan usein heittää siitä huulta tyyliin: "Mä jäin näin lyhyeksi, kun mut piti pienenä laittaa kasvatuslaitokseen, mutta jouduinkin vahingossa katkaisuhoitoon..."

Mun sanomana toi on ihan hauskaa, mutta auta armias mikäli joku itsekeskeinen kaksimetrinen ääliö tulee sanomaan jotain vastaavaa. Silloin vähintäänkin loukkaannun verisesti ja...

Jos kuuluu johonkin niin sanottuun "sorrettuun vähemmistöön", ko. ryhmän jäsenet saavat heittää huulta itsestään. Sama sallitaan usein myös niiltä, jotka ovat vahvasti ryhmään linkittyneet mutta mikäli joku ulkopuolinen tekee samoin, niin se koetaan loukkaavaksi.

Samalla lailla omien todella hyvien homokavereiden porukassa voin ihan hyvin heittää huulta tyyliin "heitä homo volttia". Mikäli kuitenkin tekisin sen jossain porukassa, jossa en ole niin täysin sisällä, niin minua pidettäisiin uskomattomana törkimyksinä - ja syystä.

Naisten ja miesten suhteet ovat myöskin mielenkiintoisia: Mikäli nainen kertoo miesporukassa aivan törkeän sovinistivitsin, niin mikään ei ole niin coolia. Mikäli mies tekee saman naisporukassa, kannattaa alkaa harkita tekareiden hankkimista...

Suurin osa meistä voi katsoa kuuluvansa johonkin erityiseen ryhmään, jota voidaan pitää sorrettuna. Ehkäpä se on omalla tavallaan tasa-arvoa, että vähemmistöihin kuuluvilla ja muuten valtaväestöstä poikkeavilla on tällaisia pieniä verbaalisia etuoikeuksia. Huumori auttaa jaksamaan, kun ympäröivä yhteiskunta lyö meitä enemmän tai vähemmän erilaisia välillä halolla päähän.

Mennyt viikonloppu sai minut pohtimaan suomalaista alkoholipolitiikkaa ja suhdetta "kuningas" alkoholiin laajemminkin. Suomalaisten suhtautumista viinaan voi nimittää parhaimmillaankin skitsofreeniseksi: Toisaalta halutaan olla suvaitsevaisia mutta toisaalta samaan aikaan ollaan hyvinkin huolissaan varsinkin "niiden toisten" alkoholin käytöstä.

Tosiasia on, että alkoholi on äärimmäisen vakava kansanterveydellinen ongelma: Se on jo työikäisten yleisin kuolinsyy ja viime vuosina varsinkin vanhempien ihmisten juominen on lisääntynyt huomattavasti.

Mikä sitten on ratkaisu? Pitäisikö alkoholin saatavuutta vaikeuttaa ja hintoja nostaa vaikkapa verottamalla todella merkittävästi?

Näin yhä useammat tuntuvat ajattelevan, mutta historian ihmisenä tarkastelen asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta: rajoituksilla on nimittäin myös runsaasti negatiivisia kerrannaisvaikutuksia.

Suomalaisten suhtautuminen alkoholiin muuttui nimittäin vajaa sata vuotta sitten jossain määrin perverssiksi - paradoksaalista kyllä - raittiusliikkeen toiminnan seurauksena: Alkoholista tehtiin se mystinen paha, joka tuhoaa Suomen nuorison moraalin ja rehellisen työmiehen perheineen. Tämän seurauksena säädettiin vuonna 1919 kieltolaki, joka lisäsi huomattavasti alkoholin kulutusta. Suomalainen kun vain on sellainen, että kun joku asia on kielletty, niin sitä on sitten vain ihan pakko saada.

Kieltolain ikävin seuraus oli se, että se lopetti Suomessa jo lupaavaan alkuun päässeen olut- ja viinikulttuurin. Kun alkoholia sai vain joko itse tekemällä tai salakuljettamalla, niin siirryttiin yhä väkevämpiin tuotteisiin. Kun aikaisemmin oli juotu ehkä olutta, niin nyt juotiin sitten pirtua.

Kieltolaki kumottiin kansanäänestyksellä vuonna 1932, mutta sama perverssi suhtautuminen alkoholiin on jatkunut senkin jälkeen aina nykypäivään asti: eli välillä löysätään alkoholipolitiikkaa esimerkiksi eurooppalaisen mallin mukaan ja sitten taas kohta huolestutaan juomisen lisääntymisestä, minkä seurauksena vaikeutetaan saatavuutta ja/tai nostetaan hintoja.

Tunnetuin esimerkki on, kun vuonna 1969 keskiolut vapautettiin ruokakauppoihin, niin alkoholin kulutus nousi räjähdysmäisesti ja sen myötä myös ongelmat. Tämän seurauksena alkoholipolitiikkaa taas 1970-luvulla kiristettiin huomattavasti. Sama soutaminen ja huopaaminen on jatkunut senkin jälkeen - valitettavasti.

On nimittäin niin, että alkoholipolitiikassa tällainen sykli - välillä kiristetään ja välillä taas kevennetään - on aiheuttanut kaikkein eniten ongelmia ja ennenaikaisia kuolemia. Tosiasia on, että kulutus - samoin kuin ne kaikki sen mukanaan tuovat ongelmat - lisääntyvät aina kun alkoholipolitiikkaa tavalla tai toisella liberalisoidaan.

Pitäisikö tämä nyt vain hyväksyä, eikä lähteä imperiumin vastaiskulla taas kiristämään? Jos nimittäin alkoholipolitiikan suuntaa jatkuvasti muutetaan, pitkässä juoksussa kulutus varmasti lisääntyy - ja on myös lisääntynyt - jatkuvasti. Samassa suhteessa lisääntyvät sitten myös ne ongelmat ja lukemattomat ennenaikaiset kuolemat.

Nykyään juodaan yli kymmenen kertaa enemmän kuin ennen kieltolain säätämistä.
Olisiko siis jo vihdoin aika luopua tästä soutamisesta ja huopaamisesta ja yrittää ihan rehellisesti muuttaa meidän koko suhdetta alkoholiin ja luoda sellainen yhteiskunta, jossa viina ei ole enää mikään mystinen tabu, jota on ihan pakko saada?

Tässä asiassa voisi ottaa esimerkiksi Tanskasta mallia; siellä viiniä ja varsinkin olutta voi juoda vaikka joka päivä ilman että otetaan kertaakaan perskännit. Ja voi jopa olla juomatta - eikä sekään ole kenenkään mielestä mitenkään ihmeellistä.