Olen Vesa Virri (lyhennettynä pelkkä herra W), 36-vuotias historian ja yhteiskuntaopin opettaja Helsingin Töölöstä. Olen myös Länsi-Helsingin vihreiden varapuheenjohtaja ja muutenkin yhteiskunnallisesti aktiivi. W-tyyli on oma blogini, jossa kirjoittelen kaikkea mahdollista elämään, maailmaan, politiikkaan ja kosmiseen universumiin liittyviä asioita. W-tyylini samoin kuin yleensäkin esittämäni kannanotot ja mielipiteet ovat täysin omiani ja niistä saa kukin olla ihan mitä mieltä haluaa; halutessaan niitä voi myös kommentoida.
Olen ottanut tietoisen riskin ja siirtänyt blogini Uuteen Suomeen, jossa käydään enemmän poliittista keskustelua. Uusi blogini löytyy osoitteesta:
http://vesavirri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
Tervetuloa keskustelemaan. Ja mikäli muuten vain pidät ajatuksistani, niin voit myös "tykätä" minusta facebookissa osoitteessa:
http://www.facebook.com/#!/pages/Vesa-Virri/18489352225
Muistutuksena kaikille Töölössä asuville kirkon jäsenille:
Olen ehdolla Töölössä sekä seurakuntaneuvostoon (nro 53) että kirkkovaltuustoon (nro 13). Vaalipäivät ovat 14.-15. marraskuuta. Minua saa äänestää kaikki entisiin Töölön tai Taivallahden seurakuntiin kuuluvat. Ja nyt ensimmäistä kertaa äänioikeusikäraja on 16 vuotta.
Oma linjani on selkeästi vapaamielinen: Kirkon tulee elää sekä ajassa että nyky-yhteiskunnassa ja tukea ihmisiä heidän omissa ratkaisuissaan. Minkäänlaista seurakuntalaisten tai kirkon työntekijöiden asiatonta syrjintää – olipa syynä sitten esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuneisuus, etninen tausta tai vammaisuus – ei tule hyväksyä.
Kirkon tehtävänä ei ole määritellä, ketkä voivat olla seurakunnan jäseniä, vaan suhtautua avoimesti muihin lähimmäisiin ja tukea heitä omissa ratkaisuissaan niin kauan kuin esimerkiksi ketkään Raamatulla päähän lyövät besserwisserit eivät halua riistää tätä muilta. Naispappien ja vähemmistöjen vastustajat voivat minun puolestani perustaa ihan oman kirkkonsa.
"Me olemme kaikki yksilöitä" - Monty Python: Brianin elämä (1979)
Viime aikoina on vuosikymmenien jälkeen pitkästä aikaa keskusteltu eduskunnan hajottamisen mahdollisuudesta. Aiemmin hajotusoikeus oli presidentillä, mutta 1990-luvun alun perustuslain muutoksen jälkeen eduskunnan hajottaminen vaatii pääministerin aloitteen. Nyt ollaan nähty, että tämä ei toimi, sillä pääministerillä on käytännössä veto-oikeus hajotukseen.
Aiemmin ongelmana oli se, että presidenttiä saattoi aivan yksinään hajottaa eduskunnan milloin halusi – kysymättä keneltäkään. Kekkonen käyttikin tätä valtaoikeutta häikäilemättä hyväkseen – viimeksi kahdesti 1970-luvulla.
Tällä hetkellä ongelmana puolestaan on, että viime aikojen skandaalien johdosta on enemmän kuin todennäköisestä, että Keskusta tulisi ottamaan seuraavissa vaaleissa rankasti takkiinsa. Elikkä on aivan selvää, että samaan puolueeseen kuuluva pääministeri ei tule tällaista aloitetta tekemään. Tällaista tilannetta ei ole selkeästi huomioitu perustuslakia uudistaessa.
Jonkinlainen rajoitin hajottamisessa tulee olla, sillä päätöksen antaminen pelkästään presidentille antaisi hänelle aivan liian paljon valtaa. On kuitenkin kyseenalaista onko pääministeri oikea henkilö, jolle aloiteoikeus tulisi kuulua. Pääministerillä on kuitenkin oma lehmä ojassa ja kun samaan aikaan hallituksella on vankka enemmistö eduskunnasta takanaan, ainoa tapa hajottaa eduskunta on ensin kaataa koko hallitus, mikä ei em. syystä järin helposti onnistu.
Tämän takia olisi mielestäni luontevaa siirtää aloiteoikeus pois pääministeriltä ja hyvä vaihtoehto voisi olla siirtää se eduskunnan puhemiehelle. Jotenkin voisi olla luontevaakin, että eduskunnan hajotusoikeuksesta esittäminen olisi nimenomaan laitoksen omalla johtajalla – siis puhemiehellä. Valtahierarkiassa puhemieshän on samalla valtakunnassa virallisesti presidentin jälkeen toisena, joten tämä samalla antaisi puhemiehelle myös konkreettista valtaa kriisitilanteessa.
Puhemies ei samalla lailla ole sidottuna varsinaisiin valtahierarkioihin ja koalitiohallitukseen kuin pääministeri, joten hän olisi varmaan riippumattomampi hallituspuolueista. Ainakin aiemmin puhemieheksi on myös valittu kokeneita valtiomiehiä ja -naisia, mikä samalla antaisi aloitteelle poliittista painoarvoa.
Suomessa on useimmista muista länsimaista poiketen edelleen käytössä yleinen asevelvollisuus. Syykin tähän on selvä ja tulee historiasta: pitkä raja Venäjän kanssa ja sodat itänaapuria vastaan ovat antaneet tähän hyvän perustelun, joka on kuitenkin viimeisinä vuosina yhä enemmän menettänyt merkitystään.
Usein asevelvollisuutta perustellaan sillä, että se on ns. miesten koulu. Itse kuitenkin pidän aika vanhanaikaisena ajatteluna, että omaa miehisyyttään ei voi löytää muuten kuin ase kädessä.
Toisaalta tasa-arvoakaan ei ole syytä unohtaa: Miksi yleinen asevelvollisuus koskee vain miehiä, kun samaan aikaan kaikki miehet eivät halua armeijaan ja on kuitenkin olemassa naisia, jotka haluavat armeijaan? Onko asevelvollisuus siis jotenkin luonnollinen keino asettaa eri sukupuolet eriarvoiseen asemaan?
Yksi keskeinen perustelu asevelvollisuuden puolesta on, että se tulee halvemmaksi. Tämä ei kyllä pidä paikkansa, sillä mikäli vuosittain puolet ikäluokasta viettää 6-13 kuukautta aikaa armeijassa tai siviilipalveluksessa, niin se samaan aikaan myöhentää kyseisten henkilöiden opiskelua ja valmistumista työelämään.
Nykyään kun väestö muutenkin vanhenee ja töihin tarvittaisiin yhä enemmän ihmisiä, kyse ei ole mistään pikkuasiasta, vaan isosta kansallisten resurssien hukkaan heittämisestä.
Ammattiarmeijaa en minäkään välttämättä kannata, mutta sopiva ratkaisu mielestäni olisi valikoiva asepalvelus: Tällöin ikäluokan tytöistä ja pojista koulutettaisiin armeijassa se osa, joka oikeasti siihen soveltuu ja kokee sen mielekkääksi. Muut voisivat sitten keskittyä yhteiskunnan rakentamiseen muilla osa-alueilla.
Joskus kyllä oikeasti tuntuu siltä.
Olen nimittäin usein miettinyt sitä, että nykyään yhteiskunnassa ja varsinkin mediassa ihmiset usein jaetaan voittajiin ja häviäjiin. On niitä, jotka ovat uskaltaneet tarvittaessa ottaa riskejä ja joille elämä on sen seurauksena hymyillyt ja niitä, jotka ovat pettäneet tai luovuttaneet ja joita on sen vuoksi oikeus haukkua.
Kun eräs läheinen ihminen kuoli, niin häntä ei arvostettu. Pidettiin vaan hylkiönä, koska ei ollut toiminut niin kuin oltiin totuttu ja joissain asioissa toiminut selvästi hyvien tapojen ja jopa lakien vastaisesti. Sen sijaan monet ystävät pitivät häntä aivan loistavana tyyppinä, jonka kaltaista ei ole ollut, eikä varmaan koskaan tulisikaan.
Minulle hän ei ollut kumpaakaan: Muistan hauskan seuramiehen, joka istui meidän kanssa baarissa viljellen kuivaa huumoriaan ja piristäen meidän kaikkien seuraa. Muistan myös elämäänsä pettyneen ihmisen, joka haki liian usein lohtua elämäänsä viinasta ja kovin helposti muutenkin joutui väärään seuraan. Kumpi hän sitten oli?
En tiedä. Varmaan molempia. Toivoisin meidän kaikkein muistavan, että ihmisen elämä ei ole vakio: Kaikilla meillä on riemuvoittoja ja niitä hienoja hetkiä, mutta aivan yhtä hyvin jokaisella meistä on pettymyksiä ja turhautumisen hetkiä. Ehkä juuri se tekee meistä ihmisiä ja muistamisen arvoisia...
